Lisääkö tavaran karsiminen onnellisuutta?

Olen asunut uutta pikkukotiani nyt reilun parin kuukauden ajan. Etenkin pari, kolme viikkoa ennen muuttoa suoritin mielestäni ns. kovan käden karsintaa, jotta kaikki tavarani olisivat varmasti mahtuneet uuteen kotiini. Muuton jälkeen selvisi, että tavaraa oli edelleen liikaa ja että kaikki aiemmat huonekalut eivät enää uudessa minikodissa löytäneet paikkaansa. Tällä hetkellä arvioin, että lähtötilanteeseen 08/2019 nähden on tavaraa karsiutunut 75 – 90 prosenttia. Tuohon vaihteluväliin vaikuttaa se, että muuton jälkeen tein myös paljon hankintoja. Niin tai näin, tavaraa on yhä liikaa ja esimerkiksi ennen muuttoa osa papereistani jäi kokonaan läpikäymättä.

Minimalistin identiteetti

Minimalismimatkallani olen huomannut, että tavaran karsinta ei ole kertaprojekti, vaan tavarasta luopuminen vaatii aikaa ja tapahtuu vähitellen. Karsiminen on säännöllisin väliajoin tapahtuvaa sisään- ja ulosvirtauksen arviointia ja se vaatii yhä uudestaan ja uudestaan saman laatikon avaamista ja hyllyn läpikäyntiä. Elämäntapamuutoksissa, kuten minimalismissa, on kyse pitkäjänteisestä, askel askeleelta etenevästä kehityksestä ja oppimisesta. Kun on ensin kerryttänyt tavaraa vuosikymmenten ajan, ei ero tapahdu kerralla.

Jokainen karsintakerta osoittautuu kuitenkin edellistä helpommaksi. Kerta kerran jälkeen olen harjaantuneempi ja valmiimpi taas luopumaan itselleni tarpeettomasta. Koska tavaraa on lähtökohtaisesti vähemmän kuin aiemmilla karsintakerroilla, on jokainen uusi karsintakierros myös edellistä nopeampi toteuttaa. Tavaran karsinta ei perustu siihen, että voi ostaa tilalle uutta ja täyttää jälleen kerta kerralta tyhjenevät hyllyt ja laatikot. Tavoitteena on säilyttää itselle olennaiset ja merkitykselliset tavarat.

Muuton jälkeen intoni jatkaa karsintaa oli vähäinen. Juurihan olin saanut tavarat kaappeihin ja loput tungettua kellariin pois mielestä. Koska aloittaminen oli vaikeaa, päätin, että tälle karsintakierrokselle lähden yhdessä muiden kanssa. Vertaistuessa on parasta yhteisen kokemuksen jakaminen, jolloin ymmärrys myös omaa toimintaa kohtaan vahvistuu. Tekee hyvää viettää aikaa yhteisen intressin jakavien kanssa.

Asioiden lykkääminen ja aloittamisen vaikeus

Karsinnassa avukseni sain amerikkalainen minimalistin Joshua Beckerin, joka järjestää aika ajoin ns. eroon tavaroista -verkkovalmennuksen (Uncluttered Course). Tämä 12 viikon valmennus ei ole minimalismikurssi, vaan sen ensisijainen tarkoitus on tavaroiden vähentämisessä ja järjestämisessä. Eli oikein hyvä tuki- ja sparraajayhteisö käynnissä olevaan karsintaprojektiini. Suurin osa osallistujista on amerikkalaisia, mutta joukossa on runsaasti osallistujia eri puolilta Eurooppaa, Pohjoismaita ja jopa Australiasta saakka. Ainakin yhden toisen suomalaisen olen valmennusryhmästämme löytänyt.

Kurssi etenee loogisesti viikko viikolta motivaatiosta tavoitteisiin, konkreettiseen toimintaan sekä lopulta vahvistamaan uusia toimintatapoja ja tottumuksia. Esimerkkinä tämän viikon viikkotehtävänä on ollut läpikäydä vaatekaappien sisältö ja kylpyhuone. Niin hyvää kuin kurssin aineisto onkin, on mielestäni parasta valmennusyhteisö, joka jakaa kanssani saman tavoitteen päästä tavarasta eroon. Valmentajana Joshua on aktiivinen ja hyppää säännöllisesti livenä mukaan vastaamaan eteen tulleisiin haasteisiin ja kysymyksiin.

Helsingin Sanomissa oli aikoinaan juttu, jossa todettiin, että suomalaiskodeissa olisi keskimäärin 50 000 tavaraa. Vaikkakin paljon, olemme amerikkalaisiin nähden tavaran määrässä vielä kohtuullisia, sillä ensinnäkin amerikkalaiskodit ovat viimeisen 50 vuoden aikana kolminkertaistuneet ja kodeista löytyy keskimäärin 300 000 tavaraa. Lisäksi amerikkalaiskodeissa on usein autotalli jopa kahdelle autolle, mutta tallin ensisijainen käyttötarkoitus on toimia tavaroiden varastona. Tämäkään ei vielä välttämättä riitä, sillä joka kymmenes amerikkalainen vuokraa tavaroilleen erillistä varastotilaa. Amerikkalaislapset, joita maailman lapsista on noin 3 prosenttia, leikkivät 40 prosentilla kaikista maailman leluista.

Tämä ei lainkaan hämmästytä, sillä lukiessani valmennukseen kirjoitettuja päivityksiä ja katsellessani amerikkalaiskotien kuvia, koen itse olevani jo todella edistynyt tavarasuhteessani. Yksi valmennukseen osallistuvista amerikkalaisista kommentoi, että kuviani katsellessa hän tuntee itsensä hamstraajaksi (hoarder). Näin varmasti onkin, koska lähtötilanteemme on niin erilainen. Minä olen alkanut karsimaan tavaroitani jo useita kuukausia sitten ja ehtinyt muuttaakin tässä välissä. Lisäksi minulla on ollut jo lähtötilanteessa vähemmän tavaraa kuin amerikkailaiskodeissa keskimäärin. Jokaisen osallistujan lähtötilanne on erilainen, mutta silti valmennusyhteisön henki on avoin, lämmin ja kannustava. Jokainen hankkiutuu eroon tavarasta oman jaksamisen ja kykynsä mukaan.

Vaikka valmennuksen lähtötilanteessa olen kenties ollut useita osallistujia edistyneempi karsija, on tavaraa edelleen oman mittapuuni mukaan liikaa. Alla olevassa kuvassa on pelkästään tämän viikon viikkotehtävän karsinnan tulos ja kellari on yhä koskematon. Samaisessa Helsingin Sanomien artikkelissa, johon aiemmin viittasin, todettiin, että ihminen pärjäisi 250 tavaralla. Tästä innostuneena ajattelin jonain päivänä tehdä laskuharjoituksen, johon listaan ne itselleni välttämättömät tavarat, jotka tuohon määrään ottaisin. Ajatukset karkaavat välittömästi lompakkoon, puhelimeen, sänkyyn, petivaatteisiin ja vaatekertoihin.

Kiertoon lähtevät tavarat tämän kertaiselta karsintakierrokselta.

Milloin karsinta päättyy? Jokainen määrittelee sen tason, joka itselle riittää. Arviointia on kuitenkin syytä tehdä aika ajoin, sillä meillä on jo evoluutioon perustuva taipumus kerryttää tavaroita. Hyvä lähtökohta karsimisen aloittamiseksi ovat tavarat, joita omistaa kaksi tai useamman. Voi kysyä itseltään, tarvitsenko 17 kynsisakset, 21 taloussakset, 78 palasaippuaa tai 12 viinipullonkorkinavaajaa, vaikkei itse juuri viiniä joisikaan. Nämä ovat joitakin todellisia esimerkkejä kuvista, joita valmennukseen osallistujat ovat jakaneet.

Mikä on tarpeeksi? Kun perustarpeemme tulevat tyydytetyiksi, ei tämä vielä riitä. Tarpeeksi on jokaisen henkilökohtainen taso, jolla kokee omistavansa tarpeeksi elääkseen, ollakseen onnellinen ja kukoistaakseen, kuten Leo Babauta on vapaasti käännettynä asian kiteyttänyt. Onnellisuus ei tule ostamalla, mutta tavaran tarpeen jokainen joutuu määrittämään itse. Jollain se voi olla alle 100 tavaraa ja toisella 1000. Tavarat, joista muistamme rakkaan läheisen, ovat tärkeitä, mutta niidenkin omistamisessa usein pari rakkainta esinettä riittäisi. Sen sijaan kymmenet tuhannet tavarat kodeissamme kertovat siitä, että kaikkea ei varmasti tarvita puhumattakaan siitä, että edes muistaisimme, mitä kaikkea omistamme.

Onnellisuus tulee muualta kuin tavaroista. Tutkimusten mukaan perimän osuus onnellisuudesta on noin 50 prosenttia ja olosuhteiden 10. Merkittävä osa on siten täysin itsestä kiinni: asenteesta, suhtautumisesta ja elämäntavoista. Koen, että jokainen karsittu tavara keventää oloani, vapauttaa ja saa aikaan kiitollisuuden tunteen. Näin karsiminen lisää onnellisuuttani. Elämän ei tarvitse olla täydellistä, kunhan se on riittävän hyvää.

Tänään iloitsen parveketomaateista, joita ensi kerran elämässäni kokeilen uuden kotini parvekkeella. Tältä ne näyttävät nyt ja jippii, löysin ensimmäisen vihreän tomaatinpoikasen :).

Taimet ensimmäisen viikon jälkeen
Taimet nyt

Elätkö omaa vai jonkun toisen elämää?

Miksi minusta tuli minimalisti?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *